Kolmen päivän päästä

Istun keittiön pöydän ääressä. Käsissäni uusi tietokone. Vuokralaisena uudessa asunnossa. Ulkona on koleaa, hämärää ja kosteaa. Se tarkoittaa vain yhtä asiaa: syksy on melkein täällä. Takanani on kasa tiskejä, pöydällä kasa lehtiä, sohvalla kasa vaatteita. Missä ihmeessä olen? Kotona.
Kirjoittaminen tuntuu monestakin syystä vaikealta. Ensinnäkin, en ole kirjoittanut aikoihin. Toiseksi, kaikkea mielessä pörrävää on vaikea edes yrittää pukea sanoiksi. Mutta aion yrittää.

Palatkaamme ajassa taaksepäin, sanotaanko vuoden takaiseen juhannukseen. Laskeuduin Helsinki-Vantaalle rähjäisen rinkkani kanssa, takanani viiden kuukauden matka itseeni. En silloin ennen sitä käsittänyt, miten uudet ympäristöt ja kokemukset voivat muokata ihmistä niin paljon. Ei siitä, ne höpinät on höpisty ja olen taas vuoden aikana muovautunut, enkä voi enää kovin syvällisesti kuvata sitä tunteiden kirjoa, mitä kävin läpi. Juhannuksesta voidaankin hypätä suoraan marraskuuhun, jolloin olin painanut töitä muutaman kuukauden ajan heräten joka aamu suureen vitutukseen. Se ei ihan ollut elämää, jota olin tavoitellut, mutta se oli vaihe. Koska en tiennyt, mitä muutakaan. Mitä useampia turhautumisen, pettymyksen, uupumuksen ja vitutuksen tunteita koin, sitä enemmän aloin etsiä jotain tavoittelemisen arvoista. Joulukuussa päätin, että aion vakavasti hakea kouluun.

Minäkö? Yliopistoon? Asettuisin aloilleni? Minä?

Kyllä.

Maaliskuussa pistin virkavapaa-anomuksen menemään ja jäin pois töistä. Huhtikuun luin niin intensiivisesti pääsykokeeseen, että luulin aivojeni räjähtävän. Kuun lopussa rastitin oikeita, ja no, myös vääriä vastauksia koepaperiin, minkä ennätin. Kolmessa tunnissa piti näyttää kaikki se, minkä eteen oli nähty 150 tuntia vaivaa. Olo oli epätodellinen, mutta laskelmieni mukaan pystyin luottamaan itseeni. Tiesin melko varmasti, että pääsisin kakkosvaiheeseen. Ja niin pääsinkin.

Kesäkuu meni sumussa. Piipahdin vuorokaudeksi Ouluun pääsykokeisiin, joihin en oikeastaan edes halunnut. Tein tappavalla tahdilla töitä, ja tietysti kalenterissa oli myös seuraavan (viiden) vuoden ratkaiseva päivä. Soveltuvuuskoe Jyväskylän luokanopettajakoulutukseen. Jännitti, pelotti, stressasi. Mutta olin mielestäni valmistautunut niin hyvin kuin suinkin olin kyennyt. Psykologinen testi ja lyijykynä ja minä. Se mitä vastaan kysymyksiin

- Onko sinulle samantekevää, juotko vettä hienosta lasista vai pahvimukista?
- Pakkaatko matkalaukkusi siten, että tiedät heti, mistä löydät minkäkin tavaran?
- Saatko nautintoa siitä, että kosketat savipatsasta?
- Hyppäisitkö laskuvarjohypyn?

olisi olennaisena ratkaisijana soveltuvuuteeni opettajaksi. Teki mieli haistattaa paskat koko systeemille.

Ei helvetissä ole samantekevää, tottakai valitsisin mielummin lasin, jotta ei tarvitsisi käyttää typerää kertakäyttöistä pahvimukia, jolla menee ikuisuus maatua. Kestävä kehitys, haloo. Mutta ei ketään kiinnosta miksi valitsen kyllä vai ei. "Ehkä ne ajattelee, että olen neiti ladidaa kun tarvitsen veden juonnille hienon lasin", mietin itsekseni ja kirosin hiljaa mielessäni. Miksen saa perustella valintojani?! 
Ja totta helvetissä hyppäisin laskuvarjohypyn, olen sen jo kerran tehnyt ja tekisin milloin vaan uudestaan, koska se oli niin mielettömän upeeta. Olenko siis uhkarohkea, tyhmä ja hullu, opettajaksi sopimaton pähkäilemätön idiootti?

Päivä muuttui entistä kamalammiksi haastattelujen myötä. Tuntui, että valmistautumiseni oli ollut silkkaa turhuutta. Kaikki tuli niin puskista, etten osannut varautua mihinkään. Kun kaikki oli ohi, ja kaikkeni olin antanut, juoksin suoraan metsään, hautasin kasvoni käsiini ja itkin niin maan helvetisti ettei tosikaan. Olin niin pettynyt, vihainen, surullinen, turhautunut, ahdistunut, helpottunut...


                                                           ~~~~~~~~~~~~~~


"Onneksi olkoon, sinut on hyväksytty Jyväskylän yliopistoon luokanopettajakoulutukseen."

Ja nyt, vihdoin. Kolmen päivän päästä. Olen virallisesti fuksi.